Lontoon maraton 2015

Kisaan oli viikolla uhkailtu rankkaa vesisadetta ja ukkosta ja vähän jännitti joudunko ensimmäistä kertaa juoksemaan maratonin sateessa ja millaiset rakot ja hiertymät siitä seuraisi. Ennusteet kuitenkin lieventyivät sunnuntain lähestyessä ja lopulta oli kyllä kostea keli, mutta vettä ei satanut enää kisan aikana. Lämmintä oli 10 astetta ja kylmä pohjoistuuli, joten viluisena ihmisenä jouduin pukeutumaan kuin naparetkeilijä. Tälläkertaa olin majoittunut keskustaan ja lähdin perinteisen klo 6 herätyksen ja aamupalan jälkeen vasta hieman ennen kahdeksaa liikkeelle ja pääsin 8.09 Victrorian asemalta lähteneeseen junaan istumapaikalle. Varttia vaille yhdeksän olin sinisellä lähtöalueella, joten kolmisen varttia oli ylimääräistä aikaa kulutettavana. Säästä johtuen teltta oli niin täynnä että tilaa ei ollut löhöillä makuuasennossa, vaan aikaa piti kuluttaa istuskellen. Edellisiltä kerroilta tuttu toimitsija yritti jo varttia yli yhdeksän patistella porukkaa ulos teltasta ja puoli kymmeneltä karjui naama punaisena ”I give you five minutes, five, five, five!”. Hieman vastahakoisesti  piti lähteä teltan suojista ulos viimaan tekemään lyhyt veryttely ja 9.45 lähtöviivan tuntumaan jolloin pääsi vielä hyviin asemiin. Viimeisen 25min odottelun ajan tarkeni kuitenkin hyvin kun normaalin poisheitettävän pitkähihaisen paidan lisäksi olin pukeutunut jätesäkkiin. Tällä kertaa meitä ei päästetty ihan eliittijuoksijoihin kiinni, vaan väliä jätettiin 5-10m. Juuri ennen lähtöä jäähyväismaratonillaan ollut Paula Radcliffe tuli edestä aivan viereeni.

Heti startista Paula lähti niin kovaa ettei hänen vauhtiinsa ollut asiaa (hän juoksi lopulta 2.36). Muutaman ensimmäisen kilometrin aikana juoksu tuntui helpolta ja ensimmäinen vitonen (18.28) sujahti 27s tavoitetta nopeammin, kuten alamäkivoittoisella osuudella pitääkin mennä. Vitosen jälkeisessä kumpuilevassa maastossa vauhti pysyi ehkä hieman liian kovana, sillä kympin kohdalla (37.14) olin jo 36s aikataulua edellä. Juoksu ei kuitenkaan tuntunut niin helpolta mitä sen maratonin ensimmäisellä neljänneksellä pitäisi olla. Tämän jälkeen vauhti hieman tasoittui, mutta 15-17km välillä tuli ensimmäinen notkahdus. Jalat, etenkin pohkeet, alkoivat jo kipeytymään ja vauhti taisi hetkellisesti tipahtaa, kunnes nautin kielen alla suolatabletin ja sain lisää virtaa. Puolimaraton taittui ajassa 1.19.33, eli vielä oltiin hyvin tavoitevauhdissa. Jalat vaan olivat huomattavasti kipeämmät kuin maaliskuussa Espanjassa minuuttia kovempaa juostun puolimaratonin jälkeen. 20-25km väli meni vielä tavoitevauhdilla, mutta aloin huomaamaan että jalat alkavat olemaan jo ihan loppu eikä uusi suolatablettikaan enää auttanut. 28km paikkeilla laitoin hölkäksi, muttei mennyt kilometriäkään kun tajusin etten mitenkään pystyisi edes hölkkäilemään kolmeatoista kilometriä ja oli aika ilmoittaa järjestäjille luuseroinnista ja etsiä lähin metroasema.

Miksi sitten jalat kipeytyivät niin helposti? Tässä joitain vaihtoehtoja:

1. Viimeviikkoisten oireiden takia päätin akillesvamman uusiutumisen pelossa käyttää korotuspaloja kantapäiden alla. En kuitenkaan ehtinyt niillä juoksemaan kuin kerran-pari ennen maratonia, joten lihaksisto ei ollut tottunut  hieman etukenovoittoisempaan juoksuasentoon. Tähän viittaisi pohkeiden nopea kipeytyminen, sillä viimevuosina ongelmia maratonilla on ollut vain reisien kanssa.
2. Edellisenä päivänä tuli käveltyä liikaa kaupungilla. Jo kisa-aamuna herätessä jalat tuntuivat kankeilta.
3. Puutteellinen harjoittelu. Kesän ja syksyn akillesvamman jälkeen ajattelin pitkään että vasta ensi syksynä on mahdollisuus yrittää maratonenkan parannusta. Kun harjoittelu alkoi kuitenkin tammikuussa sujumaan, aloin jo elättelemään pieniä toiveita. Nyt jäi kuitenkin voimajakso puutumaan, kun akilleksen takia en uskaltanut juosta mäkivetoja (sen sijaan tein aiemmasta poiketen kuntopiirin yhteydessä kyykkyjä painojen kanssa). Kun helmikuun puolivälistä alkaen pääsi juoksemaan asfaltilla, saivat jalatkin riittävästi totutusta asfaltti-iskutukseen. Alkukevään aikana oli kuitenkin pari hankalampaa jaksoa jolloin juoksu ei kulkenut lähellekään toivottuja vauhteja. Niinpä etenkin pitkät kovat harjoitukset jäivät liian vähiin ja sain tehtyä vain yhden onnistuneen pitkän kiihtyvävauhtisen, enkä yhtään pitkää lenkkiä jonka lopussa olisin jaksanut juosta kympin maratonvauhdilla. Pitkiä lenkkejä tuli lukumääräisestikin liian vähän ja ”puolipitkiä” 15-25km lenkkejä ei juuri yhtään.

Edellinen keskeytys tapahtui reilut pari vuotta sitten Dubaissa, jolloin myöskin matka jäi kesken 28km paalulla samanlaisten jalkaongelmien takia kuin nytkin. Silloin olin kuitenkin paremmassa kunnossa kuin koskaan, mutta keskeltä Suomen talvea lähdettynä jalat eivät kestäneet asfaltin iskutusta. Nyt lähtökohdat olivat erilaiset. Mutta mikä parasta, akilles ei kipeytynyt yhtään. Kunhan lihakset toipuvat niin aletaan treenaamaan ja syksyllä Berliinissä kostetaan!

Juoksijoita kyllä huomioidaan hyvin Englannissa. Keskeytettyäni metroasemilla ihmiset olivat tarjoamassa energiageeliä ja banaania. Yksi metrovirkailija jäi haastattelemaan pidemmäksi aikaa päästettyään minut liputtomana portista läpi. Yhden maratonin kokemuksellaan tivasi olenko tehnyt riittävän usein 20 mailisia lenkkejä ja olenko varma etten aloittanut liian kovaa. Hotellin virkailijakin tiesi että pitäjässä juostaan maraton ja kyseli onko kyseessä kymmenen kilometrin maraton ja pitikö siihen ilmoittautua etukäteen.

Hämähäkkimies muuten juoksi 2.30 ja Jenson Button kunnioitettavasti 2.52 - Kekellä olisi huippuvuosinaan saattanut tuollainen aika tehdä tiukkaa, ainakaan montaa norttitaukoa ei olisi ollut varaa pitää.

Crosstrainerin ja polkupyörän yhdistelmä esiteltiin jo pari vuotta sitten, mutta tällä kertaa messujen uutuushärvelinä oli tällainen vähän crossarin tapainen laite jossa jalat pääsevät liikkumaan vapaammin ja tekemään samanlaista liikerataa kuin juoksussa.